Rv 6+2. Päivät matelevat. Ei voi pieni ihmismieli ymmärtää, miten hitaasti aika voi kulua silloin, kun odottaa jotain todella kovasti. Ajatukset pyörivät 16. päivän ultrassa. Kuvittelen, että jos tuossa ultrassa löytyy sydämensyke, rauhoitun vihdoin ja alan iloita ja nauttia raskaudestani. Katin kontit. Todennäköisesti alan sen jälkeen hermoilla niitä viikkoja, jotka on vielä odotettava, ennen kuin on aika mennä niskapoimu-ultraan. No, ei tätä turhaan kutsuta odottamiseksi...

Tänään olen ollut taas jotenkin huolestunut. Kuulostelen vatsaani turhankin tarkkaan ja säikähdän jokaista vähänkin outoa tuntemusta. Haloo! Selvähän se on, että se jossain tuntuu, kun kohtu alkaa sopeutua uuteen elämään ja alkaa vähitellen kasvaa. Ei jokainen hassu tunne tai pieni särky tarkoita lähestyvää keskenmenoa. Kun nyt vielä saisin itseni uskomaan sen!

Muutenkin on ollut aika hankala päivä. Tämä on ollut oikeastaan ensimmäinen selkeä pahoinvointipäivä. Oksensin aamupäivällä ja myöhemminkin yökkäytti, mutta niillä myöhemmillä kerroilla ei mennyt ihan oksentamiseen asti. Olo on kai vähän niin kuin krapulassa, mutta tästä en käy takuuseen, sillä en ole koskaan kokenut oikeaa krapulaa.

Minun olisi pitänyt viedä tänään yksi lemmikeistämme eläinlääkärille, mutta päädyimme sitten siihen, että mies lähti eläinlääkärille pienen potilaan kera puolestani. Valitettavasti pikkuinen nappisilmämme kuoli vastaanotolla kesken tutkimuksen, joten sitä ei edes ehditty lopettaa. Kauhea parkuhan siitä tuli, vaikka olen jo aika hyvin tottunutkin noista pienistä karvapalloista luopumaan. Nyt on sitten kokonaisuudessaan jotenkin alavireinen ja väsynyt olo.

Jospa huominen olisi reippaampi päivä.