Hui, miten nopeasti aika kuluukaan! Raskauden puoliväli on melkein käsillä, ja se on jotain niin uskomatonta, että sitä ei oikein meinaa edes käsittää! Tänään on rv. 19+5 (tai itse asiassa 19+6, sillä kello näkyy ehtineen puolenyön paremmalle puolelle), ja rakenneultraan on enää viikko. Päivät kuluvat nopeasti nyt, kun ne ovat jotain muuta kuin pahoinvointia ja väsymystä.

Vatsa kasvaa vähän kerrallaan, kuten tästä uudesta kuvasta (otettu siis 19+5) näkyy:



Tälläkin kertaa vatsa näyttää minusta valokuvassa isommalta kuin se oikeasti on. Tavalliset housut mahtuvat vielä jalkaan mutta eivät ole enää millään muotoa mukavat, joten olen kyllä ihan reilusti siirtynyt käyttämään äitiysfarkkuja. Kolmet olen ostanut huuto.netistä (yhdet ovat vielä postissa hakematta...) ja vajaa viikko sitten sain kolmet housut ja kolme paitaa lainaan ystävältä.

Housujen suhteen asiat ovat nyt siis vallan mainiosti, mutta muita vaatteita on hankittava: rintaliivejä, alushousuja, muutama lyhythihainen ja muutama pitkähihainen pusero - vähintään. Äiti antoi minulle käyttöön a-linjaisen syystakkinsa, jota moittii liian kuumaksi. Voi olla, että selviän sillä jopa täkäläisistä talvikeleistä, sillä täällä pk-seudulla talvi on tunnetusti jotain muuta kuin oikea talvi...

Eilen iski ensimmäistä kertaa viikkoihin sellainen epämääräinen pelko ja angsti kaikesta tulevasta. Tähän asti olen tyytyväisenä porskuttanut menemään päivän kerrallaan nauttien olostani ja elämästäni, enkä ole suuremmin pysähtynyt (tai uskaltanut pysähtyä?) miettimään ihan toden teolla, miten valtava elämänmuutos on edessä.

No, jossain vaiheessa huolet tunnetusti hyökkäävät kimppuun takavasemmalta, vaikka niitä kuinka olisi pitkään onnistunut välttelemään. Siispä itkin puoli iltaa milloin mitäkin älytöntä huolta varmana siitä, että minusta ei mitenkään voi tulla kelvollista äitiä, että sairastun vähintään synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja kaikki ilo katoaa elämästäni, että elämäni on ohi äitiyden myötä enkä enää ikinä pääse mihinkään, että jään yksin vauvan kanssa eikä ystäviä kiinnosta seurani enää... ja niin edelleen ja niin edelleen. Kiitos hormonien, itkin jokaista pikkuistakin asiaa, vaikka kuinka järjen tasolla tiesin, että se oli typerää.

Oikeastaan siis vasta eilen ymmärsin, millaisessa hormonimyrskyssä elän juuri nyt ja miten herkkä olen pahimmillani (tai parhaimmillani). Onneksi rakas mieheni palaa huomenna työmatkaltaan, eikä minun tarvitse olla yksin kahta päivää enempää.

Pienestä masuasukista on toisinaan jo yllättävän paljon iloa ja lohtua: eilen kaiken itkemisen keskellä vatsasta tuntui lohduttavia muksauksia, jotka kaiken ahdistuksen keskellä helpottivat vähän oloa. On uskomattoman ihanaa tuntea, että sisälläni ihan oikeasti kasvaa pieni elävä olento.