Tänään on rv 5+4, ja toistaiseksi kaikki on käsittääkseni hyvin. Mahdollinen keskenmenon vaara on mielessä päivän aikana vain noin kaksi miljoonaa kertaa, mutta kaiken kaikkiaan olen ollut ihan hyvillä mielin. Jonkun toisen blogi tiesi kertoa, että nyt todennäköisyys raskauden normaalille etenemiselle on jo 80 %, mutta en tiedä, kuinka luotettavasta tilastosta tuo luku on peräisin.

Otsikon iso askel oli se, että varasin äsken ajan varhaisraskauden ultraan, joka on nyt sitten kesäkuun 16. päivä. Silloin on menossa rv 7+1, joten pikkukaverin - jos tuolla masussa sellainen tosiaan on - sydänäänten pitäisi silloin kyllä jo kuulua. Nyt keskityn toivomaan, että pikkukaveri pysyy kyydissä siihen asti (ja tammikuun loppuun asti!).

Olen iloinen siitä, että sain ultra-ajan toivomalleni lääkärille. Olen nimittäin tainnut vihdoin löytää itselleni mieluisan gynekologin! Alun alkaen päädyin hänen vastaanotolleen viime vuonna ihan sattumalta, kun aikaa varatessani sanoin, että ihan sama kenelle. Pidin hänestä kovasti, joten kun kierukan poisto tuli ajankohtaiseksi, halusin käydä nimenomaan hänen vastaanotollaan. Nyt tämä ihanan ystävällinen nainen saa hoitaa ensimmäisen ultrani, jos kaikki menee hyvin sinne asti.

Uusia oireita on ilmaantunut: rinnat ovat nyt kokonaisuudessaan arat. Jo kahtena iltana rintaliivien otto pois on tuntunut häijyltä, sillä rintojen arkuuden huomaa oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun ne pääsevät olemaan normaalisti omalla painollaan. Minusta näyttää myös huolestuttavasti siltä, että ainakin toinen rinta on kasvanut. Se tuntuu jotenkin raskaammalta kuin ennen - ja raskaammalta kuin vierustoverinsa. Uuh!

Kun eilen olimme ulkona syömässä, mies puhui siitä, miten tärkeää on, että sitten lapsen tultuakin pääsen tekemään omia juttujani, enkä ole ainoastaan koko ajan yksin vauvan kanssa. Sanoi, että minun pitää sitten edelleenkin käydä esimerkiksi harrastajapiirini tapaamisissa. Vastasin siihen, että ilman muuta, jos iskä pärjää vauvan kanssa. Mies sanoi välittömästi, ikään kuin se olisi maailman luontevin asia: "Totta kai." Siinä oli taas padot aueta - minä kun itken joka asiaa nykyään...